Klubimme Jäsenten artikkelit Mai Guban retki

Mai Guban retki

Eero Puranen                Kertomus
22.1.2012                

Mai Guban retki

Kaksi muistoa isästä
Lapsena meillä roikkui hirvensarvissa kiikarit. Sellaiset ruskeat ja painavat. Vasemmalla silmällä niissä näkyi ristikko ja numeroita. Kysyin kerran isältä, että mistä ne on saatu. Sodasta, kuului vastaus. Se riitti pienelle pojalle. Tiesinhän minä, että isä oli ollut sodassa. Vaikka ei siitä koskaan puhunutkaan.
Joskus koulupoikana tutkin sitten kiikareita tarkemmin.  Toisessa haarassa luki "MILITARY STEREO 6 X 30" ja toisessa "U.S. NAVAL GUN FACTORY.  ROCHESTER.  N.Y. U.S.A."  Siis sotasaalista amerikkalaisilta? Mutta eihän Suomi koskaan ollut sodassa USA:n kanssa! Englantilaisethan ne olivat, jotka julistivat meille sodan itsenäisyyspäivänä.
Ei oltu sodassa jenkkien kanssa vaan Neuvostoliiton kanssa. Siinä sodassa isä oli tuon sotasaaliinsa napannut. Amerikkalaiset olivat antaneet sen sotilasapuna neuvostoarmeijalle. Ei ole tunnettua, mitä reittiä kiikarit olivat piippalakkisotureille kulkeneet. Mutta kun tiedämme, että merkittävä osa liittoutuneiden avusta toimitettiin pohjoisten merien halki Muurmanskiin ja sieltä edelleen junalla etelään, on hyvin todennäköistä, että nuo kiikaritkin tulivat käyttöön Muurmannin rataa pitkin.

Isäni oli harrastajamaalari. Jälkipolvilla on sen peruina lukuisia öljymaalauksia ja akvarelleja. Eräs niissä usein toistuva aihe on keskitalven metsä, jossa hiihtää jono lumipukuisia sotureita.  Olin noita tauluja usein nähnyt. Jo tekovaiheissakin. En kiinnittänyt niihin sen enempää huomiota, olihan sota kestänyt monta talvea. En myöskään kysellyt niistä isältä mitään. Meillä kotona kun ei sodasta puhuttu.
Isän sotataival oli minulle pitkään aivan hämärä. Sen verran tiesin, että Rukajärvellä mies oli ollut, mutta en juuri muuta. Nuorempi veljeni kuljetteli isää muutaman kerran Raappanan sotureitten tapaamisissa. Kaiketi näillä matkoilla hän oli kuullut isän kertovan, kuinka tämä oli jollakin partioreissulla joutunut potkimaan nykyisen kenraalin, Erkki Setälän, hangesta hereille. Miehet olivat olleet niin väsyksissä. että olivat nukahtaneet suksilleen heti, jos hiihtojono pääsi pysähtymään.
Vasta luettuani Antti Tuurin syksyllä 2010 ilmestyneen kirjan "Rata", tajusin, miksi lumipukuisten soturien jono oli isälle niin tärkeä aihe. Se kertoi Mai Guban retkestä, jolla hän oli itse ollut mukana.


Mai Guba ja Muurmannin rata
Mai Guba on venäjää ja tarkoittaa toukokuun lahtea. Suomen kielellä paikkaa onkin nimitetty Toukolahdeksi. Mai Guba on eräs Muurmannin radan pienistä asemista, rataa pitkin mitattuna noin 68o km Pietarista ja 770 km Murmanskista. Paikka ei ole Vienanmeren rannalla vaan suuren Uikujärven rannalla.
Muurmannin rata valmistui ensimmäisen maailmansodan aikana. Se oli Venäjälle ja Neuvostoliitolle strategisesti erittäin tärkeä. Murmanskin satama pysyi    -   toisin kuin Arkangelin satama   -    talvetkin jäättömänä ja tarjosi yhteyden Atlantille silloinkin, kun Itämeri oli syystä tai toisesta suljettu venäläisiltä laivoilta.
Toisessa maailmansodassa Muurmannin rata osoitti arvonsa, kun liittoutuneiden Jäämeren saattueet ruokkivat sitä kautta Neuvostoliiton armeijaa.  Muurmannin radan eteläpää oli 1941-1944 suomalaisten hallussa, mutta jo syksyllä 1941 valmistui korvaava ratayhteys Sorokasta Arkangelin radalle. Ettei tätä uutta yhteyttä olisi voitu käyttää, ottivat saksalaiset tavoitteekseen Kantalahden valtaamisen ja Muurmannin radan katkaisemisen pohjoisempaa.  Saksalaiset ryhtyivät yritykseen yhteistyössä Suomen armeijan 6. divisioonan kanssa. Syyskuussa 1941 eteneminen kuitenkin pysähtyi Vermajoelle ja marraskuussa Mikkelin päämaja suorastaan kielsi suomalaisia jatkamasta hyökkäystä Kiestingistä kohti Kantalahtea.
On sanottu, että suomalaiset olisivat voineet edetä Muurmannin radalle ja katkaista Neuvostoliitolle elintärkeän yhteyden. Hitlerin vastaisessa taistelussa Neuvostoliiton selviäminen oli kuitenkin tärkeätä myös Englannille ja Yhdysvalloille. Mannerheim ja muut Suomen johtajat pelkäsivät näiden maiden reaktioita, jos rata olisi katkaistu. Pidättyväisyys olikin ilmeisen viisasta. USA ei julistanut sotaa Suomelle senkään jälkeen, kun Saksan liittolainen Japani hyökkäsi 7. joulukuuta 1941 Pearl Harbouriin. Stalinin painostama Churchil ja koko brittiläinen kansainyhteisö sen tosin tekivät.
Vaikka rataa ei uskallettukaan panna kokonaan poikki, ei se estänyt Mikkelin päämajaa ryhtymästä monenlaiseen kiusantekoon Muurmanskin liikenteen suhteen. Tiedustelulla oli selvitetty, että neuvostoarmeijalla oli radan varrella Mai Gubassa melkoinen varikko. Sen oli siksi lähellä suomalaisten linjoja Rukajärvellä, että voitaisiin hyvin suunnitellulla ja kyllin vahvalla iskulla tuhota.

Raappanan miehet Rukajärvelle
Jatkosodan syttyessä eversti Erkki Johannes Raappana nimitettiin 14. divisioonan komentajaksi. Divisioona oli suoraan Mannerheimin päämajan alainen. Välissä ei siis ollut armeijakuntaporrasta. Päämajasta tuli juhannuksena Raappanalle käsky hyökätä Lentiiraan ja Repolaan.
Repolan valtauksen jälkeen edessä oli tärkeä kohde, ns. Virran kapeikko. Tästä käytyihin taisteluihin liittyy  luutnantti Pentti Perttulin partioretki Lieksajärven ympäri. Antti Tuuri kirjoitti siitä kirjan "Elämä isänmaalle", joka sitten filmattiin ja sai nimekseen "Rukajärven tie".
Virran kapeikon jälkeen divisioonan joukot motittivat vihollisen jalkaväkirykmentin. Tykistön kypsyttämästä Omelian motista laskettiin 600 kaatunutta vihollissotilasta. 300 saatiin vangiksi. Mottia puhdistettaessa havaittiin, että siellä oli ollut myös vihollisen haupitsipatteristo. Sen tykit saatiin sotasaaliiksi. Omelian motin ansioista Raappana  sai Mannerheim-ristin. Ritarinumeroksi tuli 3.
Monien mielestä Raappana olisi pienin vastuksin voinut hyökätä Omeliasta suoraan Rukajärvelle ja idemmäksikin. Hän valitsi kuitenkin rauhallisemman etenemisen.  Päämaja oli antanut uudeksi tavoitteeksi Ontrosenvaaran. Vihollinen lähti sieltä, kun suomalaiset uhkasivat sen selustaa saatuaan sillanpään Tsirkka-Kemijoen itäpuolelta.  Tämän jälkeen Neuvostoliiton joukot tekivät kuitenkin tiukkaa vastarintaa Pismajoki-linjalla ja Rukavaaralla. Vihdoin 11. syyskuuta sauhusivat Rukajärven kylässä suomalaisten lämmittämät saunat. Valtausparaati pidettiin kaksi päivää myöhemmin. Tämän jälkeen edettiin vielä Ontajokilinjalle ja asetuttiin puolustukseen.
Hyökkäyksen pysäyttäminen tehtiin päämajan nimenomaisesta käskystä. Mannerheim näki Raappanan edenneen jo niin pitkälle, että sivustan olivat jääneet vaille riittävää suojausta. Toisaalta ylipäällikkö joutui ottamaan huomioon myös ulkopoliittiset syyt, eli Muurmannin radan.

Asemasodan alku
Isäni, vänrikki Osmo Puranen, taisteli aluksi Erillisen raskaan pataljoonan mukana. Sen liikkeellelähtö oli hidas. Vielä heinäkuun 6. päivä on sotapäiväkirjaan merkitty: Pataljoona valmis (hevoset uupuvat).  Repolaan pataljoona saapui vasta 16. heinäkuuta, kun JR 10:n miehet olivat olleet jo 4 päivää sillanpäässä Virran kapeikon itäpuolella. Omelian valtaukseen Erillinen raskas pataljoona kuitenkin ehti. Sen jälkeen oltiin motittamassa venäläisiä Pajarinjärven niemeen. Tykistö tuhosi suurimman osan motista pakenevista vihollisista, kun nämä yrittivät lautoilla ja veneillä karkuun.  Ontrosenvaaran taistelun jälkeen Er. RP hajotettiin, koska oli osoittautunut liian kankeaksi ja henkilöstöä sitovaksi käytävässä korpisodassa.
Tilalle perustettiin 18.8. Rajapataljoona Seitamo, jonka joukkoihin Osmo Puranenkin liitettiin. Tälle pataljoonalle annettiin syyskuun 10. päivä käsky: Pataljoona Seitamo hyökkää tien suunnassa Rukajärvelle. Hyökkäys aloitettiin seuraavana aamuna kello 4. Se eteni vaivatta, sillä vihollinen oli käytännöllisesti katsoen jo jättänyt kylän. Pataljoonan sotapäiväkirjaan merkittiin 11.9.: Varmistukseen jäimme jokilinjalle. Itse Rukajärven kylä vallattiin aamupäivällä.
Seuraavana päivänä suoritettiin vielä vihollisen takaa-ajoa Ontajokilinjalle, mutta sitten Kumlin tuli vaihtamaan meidät  ja 13.9. voitiin päiväkirjaan merkitä vain: Lepo on suloista. Pataljoona levossa. Parin päivän perästä hakeuduttiin kuitenkin taas uusiin asemiin Ontajoen takaiselle järvikannakselle. Viimeistään näissä ankeissa suomaisemissa miehille alkoi selvitä, että sotaretkeltä ei selvittäisi kotikonnuille syystöihin. Alakuloinen tunnelma käy ilmi Osmon Rukajärvellä syyskuun viimeisenä päivänä kirjaamasta runosta "Kuollut kylä".
Tuskin kukaan kuitenkaan arvasi, että Rukajärven rintamalinja jähmettyi noille sijoilleen lähes kolmeksi vuodeksi. Raappana ja Lagus suunnittelivat kyllä heti syksyllä 1941 hyökkäyksen jatkamista Sorokkaan, mutta Mikkelin päämajasta ei löytynyt suopeutta näille ajatuksille.
Vaikka Rukajärvelläkin puhutaan rintamalinjasta, on huomattava, että kyseessä eivät olleet mitkään yhtenäiset, edes kenttälinnoitetut, asemat. Sellaisia löytyi kyllä pääteiden suunnassa, mutta pääsääntöisesti rintamalinja muodostui  erillisistä kenttävartioista, jotka pitivät säännöllisellä partioinnilla yhteyttä naapureihinsa. Vihollisella oli omat kenttävartionsa maastosta riippuen vaihtelevan matkan päässä. Kummankin osapuolen miehet partioivat välimaastossa. Vihollisen kenttävartioiden väleistä mentiin myös pidemmille partiomatkoille vastapuolen linjojen taakse.
Marraskuun alussa  kapteeni Seitamo luovutti joukkonsa majuri Matti Muroleen komentoon. Osmo siirtyi näin Rajajääkäripataljoona 6:n toisen komppanian konekiväärijoukkueen johtajaksi. Pataljoonan vastuualueeksi tuli joulukuun puolivälissä Vilkkojärven lohko, jossa oli siihen asti toiminut JR 52:n joukkoja. Toisen komppanian kk-joukkueen puolikkaan mukana vänrikki Osmo Puranen majoittui "Tarmo" nimiseen kenttävartioon Ontajokivarteen. Monet omat partiot lähtivät sen kautta vihollisen puolelle. Toisaalta taas viholliset pyrkivät sinne. Ensin sinne  tuli neljä neuvostosotilasta, jotka halusivat antautua suomalaisille. Sitten vuoden 1942 kolmantena päivänä "Tarmoon" pyrki vihamielisempi joukko. 50-miehiseksi arvioitu vihollispartio säikäytti eteen asetetun aliupseerivartion teltaltaan pääjoukon suojaan. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan Vänr. Puranen kävi pienen partion kanssa paikalla. Vihollispartiokin oli säikähtänyt suomalaisten tulenavausta, koska siltä oli jäänyt paikalle mm. suksia. Sotapäiväkirjan mukaan vihollisia oli ollut vain noin 20, ja oma au-vartio toimi liian hätäisesti.
Tammikuun 8. päivän illalla käskettiin 2. komppanian olla marssivalmiina seuraavana aamuna kello 7. "Tarmonkin" miehet pakkasivat reppunsa ja laittoivat hiihtovarusteet valmiiksi.  Eivät kuitenkaan tienneet, minne nyt oltiin lähdössä.

Ensin Rukajärvelle ja sitten etelän suuntaan
Aamulla  miehet jättivät kenttävartionsa JR52:n joukkojen hoitoon ja lähtivät liikkeelle kohti Rukajärveä. Sotapäiväkirjan mukaan koko toinen komppania oli kello 14 saapunut Rukajärvelle.  Kapteeni Ryynäsen komentama joukko majoittui jo syksyllä tutuiksi käyneelle Tapinkankaalle, pataljoonan komentopaikalle Vansjärven rantamaisemiin.  Näin toteaa Antti Tuurin kirjassa käyttämä kertoja, mies joka kirjan mukaan toimi jääkärijoukkueen johtajan eli luutnantti Pentti Perttulin lähettinä.
Komppanian miehistä kukaan ei tiennyt   -    ei edes päällikkö   -   mihin heitä nyt oltiin viemässä. Ei tiedetty, että Mikkelin päämajasta tulleen käskyn mukaisesti Raappanan esikunta oli käskenyt muodostaa kahden pataljoonan suuruisen taisteluosaston. Rajapataljoona 6:n lisäksi siihen tulisi JR 10:n I pataljoona. Osaston johtoon määrättiin tämän pataljoonan komentaja, majuri Arnold Majewski. Joukko nimettiin hänen mukaan Osasto Majewskiksi. Osaston tuli olla Särkijärven kylässä valmiina 13. tammikuuta. Siellä se saisi tarkan käskyn tehtävästään. Perustamiskäskyssä ilmoitettiin kuitenkin jo tuleva toimintasuunta: Särkijärveltä itään Seesjärven pohjoispuolelle.
Illalla komppanian  päällikkö käskettiin rajapataljoonan komentajan, majuri Matti Murolen korsulle. Sinne oli komennettu pataljoonan kaikkien komppanioiden johto.  Käskynjaolla selvisi, että aamulla kello viisi pataljoona lähtisi hiihtämään Paateneen tietä etelään kohti Särkijärveä. Hevoset, joita oli lähes sata, vetäisivät pataljoonan kuormaston tietä pitkin, miesten pitäisi hiihtää tien sivussa. Heidän liikkumistaan helpotti, että kaikki turhat kantamukset piti jättää Rukajärven leiripaikalle. Reputkin kuormattaisiin hevosten rekiin.  Lumipuvun päälle jäi vain kivääri ja leipälaukku.
Ryynäsen komppania majoittui  Roksjärven eteläpäähän hiihdettyään koko tammikuun 10. päivän. Matkaa jatkettiin varhain seuraavana aamuna. Jolmajärvi eli Elmjärvi ylitettiin Kuusiemen lossin kohdilta. Siitä edettiin vielä pari kilometriä seuraavaan majapaikkaan. Kolmantena marssipäivänä lähdettiin jälleen liikkeelle kello 6. Leiripaikka Särkijärvellä oli jo lähellä, ja sinne saavuttiinkin ennen yhtätoista, vaikka matkalla oli pidetty tunnin mittainen korviketauko.
Seuraava päivä, tammikuun 13., käytettiin valmisteluihin. Jo edellispäivänä oli ilmoitettu, että tästä eteenpäin ei tarvittaisi leipälaukkuja. Reput kuitenkin piti kuljettaa mukana. Hevosille sai lastata korkeintaan 200 kilon kuormat. Nyt jaettiin JR 10:ltä saadut lisähevoset. Komppanialle tuli kaikkiaan 24 hevosta. Eniten niitä saivat konekiväärijoukkue sekä muonan ja rehun vetäjät, 4 hevosta kummallekin joukolle. Illalla annettiin komppanialle marssikäsky. Sen mukaan lähdettäisiin liikkeelle aamulla kello 7.15 heti kolmannen komppanian jälkeen.

Rintaman läpi tiettömälle salolle
1800 miestä ja 250 hevosta oli nyt lähdössä umpihankiin kohti koillista. Ensimmäinen päivämatka tapahtui vielä omalla puolella. Sitä helpotettiin sillä tavalla, että edellisenä päivänä oli lähetetty yksi joukkue neljällä hevosella tyhjien rekien kanssa pohjaamaan huoltotietä Pokonvaaraan, Jolmajärven kaakkoispäähän asti.
Majewski ratsuväen upseerina oli mieltynyt hevosiin. Kaikki eivät uskoneet niiden rekineen selviävän kymmenien kilometrin taivalluksesta lähes metrisessä hangessa. Joku epäilijä oli rohjennut majurilta kysyä, että mitäs sitten, jos joudutaan mottiin. No pärkkele. Ensin syödä hevoset ja sitten tulla pois.
Majewski oli vanhaa puolalaissukua Virosta. Hän oli taistellut jo Suomen vapaussodassa, mutta puhui edelleen maan kieltä murtaen. Tuurin kirjassa kerrotaan  hänen antaneen edellisiltaista käskyään seuraavin sanoin:
Hyvät härrat. Me ole saatu marsalkkalta yks kunniakas tähtävä. Me hiihtää Muurmannin rata, pane rata poikki ja anta ryssä pistää meidät motti. Sitte  me ole kolme päivä motissa ja sitte me hiihtää takasi. Onko selvä? Onko mite kysymistä?
Kun Ryynäsen miehet tammikuun 14. päivän aamuna kello 4.30 herätettiin, he siis tiesivät, minne oltiin lähdössä. Vaikka tulossa ei ollut mikään helppo reissu, oli mieliala innostunut. Majewskin vetoaminen suoraan Mannerheimilta tulleeseen käskyyn oli ilmeisesti tehonnut. Eikä innostusta ainakaan vähentänyt se, että kenraali Raappana vieraili illalla Osasto M:n teltoilla, jotka oli yöpymistä varten pystytetty Pokonvaarasta eli Krasnoje Gorkasta pari kilometriä itään, Jolmajärven kaakkoispäähän.
Seuraavana päivänä (15.1.) päästiin jo vihollisen puolelle.  Pokonvaaran kenttävartion päällikkö oli kertonut venäläisten tiedustelupartion käyneen edellisenä päivänä vartion etumaastossa. Olivat poistuneet kuitenkin laukaustakaan ampumatta. Iltapäivällä ylitettiin toinenkin varmistuslatu, mutta sitä ei oltu hiihdetty päiväkausiin. Pian sen jälkeen majoituttiin erään pienen lammen rannalle.
Etukäteen ajettu huoltotien pohja loppui Pokonvaaraan. Sen jälkeen tulivat vaikeudet. Vastassa oli mäkinen korpimaasto, jossa lojui monta vuosikertaa eri ikäisiä kaatuneita puita. Suksimiehet niistä jotenkin kiertelemällä selvisivät, mutta hevoset rekineen eivät päässeet eteenpäin ilman raivaustoimenpiteitä. Tämän sai kokea Majewskikin, edelliseltä sotilasarvoltaan ratsumestari .  Häntä varten oli Rukajärveltä tuotu kirkkoreki, jossa osaston päällikkö istui. Nyt tuokin reki juuttui kinoksiin ja liekopuihin, vaikka kulki viisikilometriseksi mainitun hevoskolonnan jälkipäässä.
Miehet arvelivat, että tällä menolla konit jouduttaisiin syömään jo paljon ennen Mai  Gubaa. Kolonna pysäytettiin ja muutettiin systeemiä. Murolen rajapataljoona pantiin kärkeen. Siitä määrättiin latua avaava osasto hevosten edelle.  Tämän "auraosaston" jälkeen tulivat pioneerit, jotka raivasivat puita ja risukoita. Hevosista kaksi ensimmäistä veti tyhjää rekeä, kaksi seuraavaa puoliksi lastattua ja vasta viides täyttä rekeä.
Näin vauhti parani hiukan. Vastuksena oli kuitenkin vielä kuiva lumi, joka ei kovettunut, vaan muuttui "sokerjauhoksi".  Hevosten kaviot eivät siinä pitäneet, vaikka niiden uraa koitettiin valmistaa laittamalla komppanian verran miehiä "tietä" suksillaan tamppaamaan. Osasto M pääsikin etenemään tänä toisena marssipäivänään (15.1.) vain 8 km.
Tämän jälkeen maasto-olosuhteet alkoivat helpottua. Vastassa olivat laajat suotasangot, joita matalahkot metsäharjanteet erottivat.  Paikoitellen suot olivat kuitenkin hangen alla niin pehmeitä, että eivät kantaneet hevosia. Näitä löysiä paikkoja oli kierreltävä. Harjanteet olivat kulkusuuntaan nähden poikittain, mutta niitä ei tarvinnut kiertää.
2. komppania saavutti päivän tavoitteensa puolilta päivin. Vähän sitä ennen ylitettiin partiolatu, josta ei tiedetty, oliko se omien vai vihollisen tekemä. Sotapäiväkirjan mukaan "Polku" asetti varmistuksen tälle ladulle.
Tammikuun 17. päivänä laitettiin Ryynäsen komppania marssin kärkeen. Se lähti liikkeelle kello 7, mutta jo tuntia aikaisemmin lähtivät komppanian Pst.joukkue ja rajapataljoonan jääkärijoukkue varmistamaan Voldjärven suunniteltua huoltokeskusta. Taas ylitettiin pohjois-etelä-suuntaista metsälinjaa pitkin kulkeva varmistuslatu. Siihen jätettiin ryhmän vahvuinen osasto varmistukseen, kunnes kolonna oli paikan ohittanut. Sen jälkeen vihollisen latu ansoitettiin.
Majoituspaikalle saavuttiin puolilta päivin. Sotapäiväkirjan pitäjä on katsonut aiheelliseksi merkitä tähän kohtaan: Koko marssin aikana on majoituspaikoissa avotulien teko ja tupakoiminen ankarasti kielletty. Jotkut pinttyneet tupakkamiehet kuitenkin yrittivät piilotella hehkuja kämmentensä suojassa. Kerrotaan, että  paikalle sattunut Majewski oli silloin tiuskaissut: Pärkkele, mine ampu kuula kallo joka ukko, ellei herki anta merki rysäle!
Majewskin joukon sivuilla hiihti kyllä toisten osastojen lähettämät isohkot varmistuspartiot, mutta pienintäkään riskiä ison retkikunnan paljastumisesta ei haluttu ottaa. Saihan tulta öisin teltassa pitää. Ison joukon edelle oli lähetetty luutnantti Perttulin partio. Sillä ei ollut telttoja, ja Tuurin kirjan mukaan se yöpyi menomatkallaan nuotiolla.  Paluumatkalla radalta Voldjärvelle ei sekään olisi saanut tulia pitää, mutta kova pakkanen pakotti sytyttämään nuotion johonkin sankkaan kuusikkoon.
Aamulla 18. tammikuuta herättiin puoli viisi jatkamaan marssia. Kärkenä eteni nyt rajajääkäripataljoonan 3. komppania. Ryynäsen 2. komppania seurasi ja sitten Laiston pataljoona, sen jäljessä osaston kolonna.  Tavoitteena ollut Voldjärven ja Kirakkajärven välinen kannas saavutettiin puolilta päivin. Sinne tuli vastaan myös radalla jo käynyt Perttulin partio. Se kertoi havainnoistaan majureille Majewski ja Murole sekä kapteenille Laisto.
Myöhään illalla annettiin käskyt hyökkäyksestä radalle. Pataljoonat marssisivat yhdessä Tilinojärvelle. Majewskin omat miehet lähtisivät sieltä suoraan kaakkoon Mai Guban asemalle Laiston komennossa. Murolen 2.  (Ryynänen) ja 3. (Setälä) komppania jatkaisivat koilliseen siihen kohtaan, missä rata oikaisee Uikujärven lahden poikki kohti Vojatsua. Setälä menisi tästä suoraan itään radalle, kun taas 2:nen kompp. Kapt. Ryynäsen johdolla marssii lahden ympäri jakautuen 2:een osaan. Pohjoiseen radanristeykseen hyökkää I:nen ja Pst. joukkue vahv. 1:llä kk:lla johtajana vänr. Rantanen. Etelään "Setälään" päin II:nen ja III:s joukkue vahv. 1:llä Kk:lla vänr. Kären ja Korn. Karvisen johdolla.
Mai Guba palaa
Seuraavana aamuna, 19.1., saatiin nukkua pitkään, sillä lähtö oli määrätty vasta kello kymmeneksi. Oli kirkas talvipäivä, pakkasta parikymmentä astetta, kun Laiston pataljoona lähti ladulle Voldjärveltä kohti Tilinojärveä ja Mai Gubaa. Jäljessä tulivat Murolen rajapataljoonan 3. ja 2. komppania.  Ryynäsen komppanian jälkipäässä hiihti Kk joukkue joht. vänr. Puranen Osmo. Komppanian vahvuus oli yhteensä 9 + 32 + 212. Rajapataljoonan miehiä  oli liikkeellä kaikkiaan nelisen sataa.   1. komppaniahan jätettiin Voldjärvelle Majewskin komentopaikan ja kuormaston suojaksi.
Radalle menijät jättivät kaiken ylimääräisen Voldjärvelle. Sinne jäivät mm. teltat ja kamiinat sekä muut majoitusvälineet. Eväitä ei  myöskään isommin mukana kannettu. Niiden sijaan ahkioihin ja reppuihin oli sullottu ammuksia ja räjähdystarvikkeita. Viestimiesten kuljetettavana olivat tietysti omat tapsit ja kelat, sillä Majewskin komentopaikasta rakennettiin kiinteä linja radalle.
Hiihtäminen oli työlästä, sillä edellä vedetyt ahkiot särkivät ladut. Sukset pyrkivät luiskahtamaan niiltä pehmeään hankeen. Puolet joukosta hyödynsi Perttulin partion pari päivää sitten hiihtämää latua. Toinen puoli avasi rinnalle uutta latua. Kun liikkeellä oli toista tuhatta miestä, ei meno ollut sujuvaa, jonot pakkautuivat ja pysähtelivät vähän väliä. Joukko olisi ollut helppo saalis vihollisen lentäjille. Niitä ei kuitenkaan näkynyt.
Tuurin kertoja kuvaa tunnelmaa:
En ollut ennen sotaa innostunut poikakirjoista, joissa Vesaisen ja Kivekkään sissit iskivät vainovenäläisten kimppuun, mutta nähdessäni tuhat lumipukuista  miestä hiihtämässä kohti venäläistä tukikohtaa kaukana vihollisen selustassa, jotakin niiden poikakirjojen innostuksen tapaista mielessä liikahti: oli suomalaisten sissien mukana iskemässä perivihollisen kimppuun.
Vähän ennen Tilinojärveä ylitettiin tuoreet vihollisen ladut. Kolme latua rinnan. Arvioitiin, että tuhannen verran miehiä oli aamulla hiihtänyt  niitä pitkin taaksemme. Paluumatkalla niistä saattaisi koitua kiusaa.
Tilinojärvellä odoteltiin pari tuntia päivän pimenemistä, ennenkuin iltakuuden maissa lähdettiin jatkamaan. Laiston pataljoona erosi nyt idän suuntaan. Murolen rajamiehet jatkoivat kohti koillista.
Samaan aikaan, kun miehet hiihtivät illan pimeydessä kohti rataa, tarjosi Voldjärvelle jäänyt Majewski  seurakseen jääneille upseereilleen kelpo illalliset. Tuuri kirjoittaa:
Illallispöydässä oli valkoinen liina, ja astiasto, johon kuuluivat lautaset alkuruokia ja pääruokaa varten, jälkiruokakulhot, ja lasit ryypyille ja viineille. Huollon miehet olivat valmistaneet illalliset ja tarjoilivat. Ne kertoivat, että Hakulla (Majewskin peitenimi retkellä) oli illallisella ollut yllään ratsuväen upseerin juhla-asu, kunniamerkit rinnassa. Oli tarjottu graavattua Ontajärven taimenta ja sen kanssa ryyppy, mutta vain yksi; graavikalan kanssa oli ollut valkoista viiniä ja liharuuan kanssa punaista; pääruokana oli karhunpaistia. Hakun miehet olivat ampuneet karhun Pieningän saloilta joulun aikaa. Jälkiruokana oli ollut saksalaisia säilykehedelmiä.  = = =  Jälkiruuan jälkeen oli tarjottu oikeaa kahvia ja konjakkia. Silloin olivat jo tulleet ensimmäiset puhelinsanomat pataljoonilta Muurmannin radalta.
Toiminta radalla alkoi kello 23.00. Murole oli noin tuntia aikaisemmin perustanut komentopaikkansa puolen kilometrin päähän radasta ja ilmoittanut asiasta Majewskille. Komentopaikka oli Uikujärvestä luoteeseen pistävän lahden lounaispuolella. Siitä lähdettiin lahden yli rautatien haaraa kohti. Tehtävänä tuhota rata ja puh.linjat y.m. Kompp. meni korkean saari harjanteen kautta. Saavuttiin ratapenkalle, jossa kartan mukaan on rautatie. Tässä ei ollut kiskoja, vaan ainoastaan hevostie. Tähän asetettiin varmistus tiehaaran suuntaan Pst. ja Kk.joukkue. Kuultiin voimakkaita  räjähdyksiä. kk.sarjoja ja tulipaloja Mai-Kubasta (patalj. Laisto).
Luultavasti Osmo konekivääreineen asettui ratapenkalle em. paikkaan varmistukseen. Siitä oli hyvät näkymät aukean järvenselän yli Mai Guban suuntaan.
Mai Gubasta oli kuulunut ammuntaa jo ennen kello yhdeksitoista sovittua hyökkäyshetkeä. Etelästä oli tullut juna juuri Laiston miesten saapuessa asemalle. Radan räjäyttämistä ei vielä ollut ehditty aloittaa, eikä junaa oltu  saatu pysäytettyä, vaikka se oli jo hiljentänyt vauhtia. Veturimiehet olivat tietysti säikähtäneet pahan kerran, kun olivat nähneet asemalla vieraan vallan sotureita. Täysi höyry oli tempaistu heti päälle, ja vaikka veturinkuljettaja ammuttiin, sai lämmittäjä junan taas hallintaansa kohti pohjoista.  
Laiston miehet hyökkäsivät nyt asemalle ja siellä oleviin rakennuksiin. Ne pantiin tuleen. Miesten syöksyessä asemarakennukseen siellä soi puhelin. Joku venäjää osaava vastasi siihen. Segetsasta soitettiin ja haluttiin tietää, mitä Mai Gubassa oikein tapahtui. Kun Suomen poika ei oikein osannut vastata siihen, oli soittaja Segetsasta ruvennut sättimään, että jaaha, siellä ollaan taas juovuksissa.
Jonkin minuutin kuluttua  Laistolta karannut juna syöksyi ohi Murolen miehistäkin. Jalkaväen aseet eivät sitä pysäyttäneet.
Rajapataljoonan pioneerit ehtivät panostamaan rataa vasta juna mentyä. Trotyylit pantiin kiskojen saumakohtiin, näin saatiin yhdellä jytkyllä aina kaksi rautakiskoa lentämään taivaalle. Panosten laittaminen oli pioneereille tuskallista, sillä suuri osa työstä oli pakko tehdä paljain sormin ankarassa pakkasessa. Puhuttiin, että Voldjärven leirissä olisi mitattu jopa 50 astetta. Paljon sormia paleltui, niitä jouduttiin reissun jälkeen amputoimaankin.
Radan räjäyttämistyön päästyä alkuun lähti Murole komentopaikastaan radalle. Huikeassa pakkasessa paikoillaan seisominen sai joka miehen pian palelemaan. Niinpä vapaaehtoisista tuhotöihin osallistujista ei ollut puutetta. Itse majurikin tarttui justeeriin ja ryhtyi sahaamaan puhelinpylväitä.
Kun pylväät oli saatu nurin, oli joku Murolen läheteistä tuuminut, että kyllä tässä pakkasessa pitäisi saada konjakkiryyppy lämpimikseen. Majuri oli miehelle vähän kivahtanut, että luuliko tämä olevansa ensimmäisenluokan ravintolassa, vai mistä hän kuvitteli viinaryypyn sinne erämaan keskelle lentävän. Tuuri kertoo, että lähetti otti silloin repun selästään, kaivoi sieltä korkkaamattoman jaloviinapullon, avasi sen korkin narauttamalla ja tarjosi Murolelle. Majuri otti ryypyn, sitten otti lähetti ja tarjosi vielä kapteeni Ryynäsellekin, joka sattui olemaan siinä vieressä. Mutta sitten pantiin korkki kiinni ja pullo takaisin reppuun.
Konjakin jälkeen Murole lähti paikalle, jossa hänen oli käsketty räjäyttää silta. Paikalla ei kuitenkaan ollut mitään siltaa, vaan jyrkkä ratapenger. Kun viestimiehet olivat vetäneet Murolen perässä koko ajan piuhaa, otti tämä yhteyden Majewskiin ja ilmoitti tilanteen. Ratapenkereen räjäyttämiseen eivät paukut riittäneet. Kun sulutusmiehet eli pioneerit täkkäsivät latinkinsa Muroleen käskyn mukaan, saatiin penkereet kuitenkin melkoisesti sortumaan.
Sen paikan lähellä, mihin konekivääri oli jätetty varmistukseen, oli  pieni ratavartijan mökki. Ikkunat olivat pimeät eikä piipusta noussut haikua. Toisen komppanian miehet eivät tienneet, että Perttulin partio oli pari päivää aikaisemmin nähnyt tuvan ikkunasta valoa. Miehet arvelivat talon tyhjäksi. Mieli teki sinne sisälle. Heillä ei ollut varmistuksessa mitään puuhaa kuten tuhotöissä huhkivilla. Kylmä painui jäseniin.
Mökin ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut koputuksiin. Mutta se ei ollut sodassa mikään este. Poltettavahan rakennus kuitenkin olisi. Ovi lyötiin rikki. Sisältä alkoi silloin kuulua hätääntyneiden naisten huutoa. Talo ei ollutkaan asumaton. Miehet syöksyivät aseet ja taskulamput ojossa porstuaan. Joku sisällä olijoista avasi seuraavan oven säpit. Huoneessa paloi öljylamppu. Vastassa oli nainen ja paksunpuoleinen poika.
Ensi töiksi repäistiin puhelin irti seinästä. Sitten huomattiin oven suussa kaksi torrakkoa. Niistä tempaistiin lukot ja heitettiin hankeen. Toisen pyssyn omistaja löytyi heti seuraavasta huoneesta. Oli aluspaitasillaan. Huoneessa oli myös nuori nainen sylilapsen kanssa. Toisen kiväärin mies jouduttiin vetämään sängyn alta. Alusasussa hänkin. Venäjän sotilaat vapisivat pelosta. Tutkittiin kuitenkin, ettei heillä ollut vaatteissaan käsiaseita tai kranaatteja.
Mökin pimeästä eteisestä löydettiin vielä ovi porstuakammariin. Siellä asusteli vanha ukko ja akka sekä heidän seuranaan vuohi. Tuuri toteaa tästä huoneesta: Meikäläiset eivät voineet siinä kamarissa kauan viipyä hajun takia.
Kun mökin naisväki selvisi säikähdyksestään, tekivät he hellaan tulet ja alkoivat keittää vettä. Suomen pojat kaivoivat repuistaan teetä ja sokeria, ynnä vanikkaa, joka kertoman mukaan kelpasi varsinkin paksulle pojalle. Sylivauva  oli säikähtänyt perusteellisesti ja itki pitkään, vaikka naiset ja Suomen soturitkin sitä kuinka hyssyttelivät. Teenjuonnin aikana poika soitteli balalaikkaa. Kun toivottiin jotakin suomalaisille tuttua, ei hän ymmärtänyt tai ollut ymmärtävinään. Joku hidas valssi kuitenkin pyydettäessä löytyi. Suomen pojat hakivat naisia tanssiin. Pakkeja nämä eivät antaneet.
Keskustelua mökin asukkaiden kanssa ei juuri käyty. He eivät olleet ymmärtävinään suomea. Sotilaat toki vastasivat venäjäntaitoisten suomalaisten kysymyksiin. Huomattiin kuitenkin ainakin naisten ymmärtävän suomea, kun ruvettiin puhumaan siitä, mitä sotilaille tulisi tehdä. Eihän suksettomia miehiä voitaisi vangeiksikaan ottaa tällaisella reissulla. Tuuri kirjoittaa komppanianpäällikön   -   siis Ryynäsen   -   kieltäneen miesten ampumisen. Kahden venäläisen ampumisella ei ollut maailmansodan kannalta mitään merkitystä, eikä niiden tappamisesta Suomen armeijalle mitään hyötyä.
Kun sitten melkein koko toinen komppania oli käynyt vuoronperään ratavartijan mökissä teellä ja lämmittelemässä, ruvettiin aamupuolella tekemään lähtöä. Ryynäseltä kysyttiin, pannaanko tupa tuleen, niin kuin käsky oli. Komppanianpäällikkö kielsi: talossa oli pieni lapsi, jota ei taivasalle jätettäisi.
Rajapataljoonan miehet eivät siis saaneet polttaa edes yhtä pientä mökkiä. Toisin oli laita Laiston pataljoonassa. Mai Guban asemarakennuksen jälkeen tuikattiin tuleen siinä lähellä olleet kylän muut rakennukset. Sitten hiihdettiin Uikujärven lahden yli kaakon puolella olevaan venäläisten huoltokeskukseen. Kasarmit siellä olivat tyhjät. Kertoman mukaan pari tuhatta miestä oli juuri edellispäivinä siirretty muualle. Paikalla oli nyt vain kourallinen vartiomiehiä, jotka ampuivat muutaman laukauksen, mutta lähtivät sitten luikkimaan nähtyään, minkälainen lauma suomalaisia oli hyökkäämässä huoltokeskukseen. Laiston miehet laittoivat rakennukset tuleen järkiään.  Taistelukertomuksen mukaan niitä oli ollut kaikkiaan 92. Joukossa saha lautatarhoineen sekä sadan hevosen talli. Eläimet sieltä päästettiin pois ennen sytyttämistä. Toiset niistä yrittivät kuitenkin vielä takaisin tallin suojaan, vaikka se oli jo tulessa. Toiset taas ravasivat  pienissä laumoissa vauhkoontuneina ympäriinsä aina kylän puolella asti.
Tuollainen valtaisa kokko sulatti kaiken lumen lähistöltä. Sohjoiset purot valuivat kohti Uikujärven jäätä. Kaikki eivät osanneet niitä varoa. Suksenpohjat jäätyivät. Mutta vielä pahempaa oli, että hiihtokenkinä käytetyt tallukat kastuivat. Sitten ne jäätyivät ja aiheuttivat pahoja paleltumia.

Paluu
Rataa ja puhelinyhteyksiä oli nyt tuhottu pitkät matkat kahtapuolta Mai Gubaa. Rakennukset kylässä ja huoltokeskuksessa roihusivat liekkimerenä. Ei ollut enää mitään syytä  olla sytyttämättä omia lämmittelynuotioita, kun tulen loimu valaisi maiseman. Tulet tehtiin rinteeseen radan länsipuolelle. Lämmiteltiin niillä ja ihailtiin Mai Guban paloa.
Retken päätavoite, suuren tuhon aiheuttaminen Muurmanin ratavarressa oli saavutettu. Alkuperäisen käskyn mukaan rataa piti nyt pitää vielä kolme vuorokautta hallussa. Majewski oli kuitenkin jo ennen pataljoonien lähtöä Voldjärveltä saanut  divisioonan esikunnasta Raappanalta viestin, että osaston olisi palattava omille linjoille heti, kun sille määrätyt kohteet oli hävitetty. Katkaistua rataa ei siis jäätäisi vahtimaan.
Tämä muutos oli ollut Murolen tiedossa jo radalle tullessa, vaikka hän ei siitä alaisilleen kertonutkaan. Varmaan asia oli myös majuri Laiston tiedossa. Mai Guban öistä paloa katseltuaan Murole yritti saada puhelinyhteyttä Laistoon tiedustellakseen tämän tilannetta. Kun se ei onnistunut, hän kutsututti jääkärijoukkueen luutnantti Perttulin luokseen ja käski tämän lähteä joukkueensa kanssa rataa pitkin etsimään Laistoa. Tälle piti selvittää rajapataljoonan suorittaneen tehtävänsä ja ilmoittaa, että Murolen komppaniat irtaantuisivat radalta kello 7.00.  Päivä oli tammikuun 20. vuonna 1942.
Viivyttelyä radalla ei ollut syytä jatkaa senkään takia, että oli havaittu vihollispartioitten lähestyvän radan suunnasta sekä pohjoisesta että etelästä. Jälkimmäisestä suunnasta tulevia Venäjän poikia Laiston miehet joutuivatkin konepistooleillaan jarruttelemaan. Päivän valjettua tulisivat samalta suunnalta taatusti myös vihollisen lentokoneet Segetsasta.
Perttuli sai Mai Guban palavien talojen keskellä vietyä Murolen viestin Laistolle. Sitten jääkärijoukkue etsi Laiston miesten tuloladun ja alkoi Murolen käskyn mukaan hiihtää kohti Voldjärveä. Perttuli käski hiihtää sen verran hitaasti, ettei kukaan tulisi hikeen. Tuurin kertojan mukaan käsky oli tarpeeton, koska kaikki olivat jo niin väsyneitä, ettei vauhtia jaksettu pitää. Junnattiin vain äänettöminä eteenpäin. Kertojan mukaan ainoat sanat kuultiin, kun joku hiljaisella lepotauolla lopulta virkkoi: Hetki Leninille.
Parin tunnin hiihtelyn jälkeen yhytettiin Murolen miesten latu. Rajajääkärien tulosta ei kuitenkaan kuultu vielä mitään merkkejä. Sen sijaan kuultiin kohta Mai Guban suunnasta  lentokonemoottoreiden murinaa, konekivääritulitusta ja pommitusten jylyä. Segetsasta nousseet viholliskoneet olivat saaneet käskyn tulittaa Mai Gubaa, suomalaisten luultiin vielä olevan siellä.
Osasto Majewskin miehet olivat kuitenkin jo matkalla omille linjoille. Auringon noustua yksinäinen kone löysi heidän hiihtojononsa. Eräällä suoaukealla Perttulin miehen saivat sen konekivääritulta niskaansa. Hankeen ja männynkäkkäröiden suojaan heittäytyneet soturit tulittivat luutnanttinsa käskyn mukaan takaisin ja kone häipyikin Segetsan suuntaan.  Perttulin miehet arvelivat voittaneensa ilmataistelun. Tämä käsitys vahvistui myöhemmin kun he saivat kuulla jäljessä tulevien Laiston miesten löytäneen jonkun pikkujärven jäältä viholliskoneen, josta lähtivät lentäjän jäljet kohti Segetsaa.
Jos tuo ensimmäinen kone olikin saanut siipeensä, niin takaa kantautuvat äänet paljastivat pian toisten koneitten löytäneen perässä hiihtävät pataljoonat. Kärkijoukkue kuitenkin pelastui puolilta päivin taivaalle kertyneitten pilvien alle. Pian se kohtasikin Voldjärven leiripaikan vartiomiehet. Näiden ei tarvinnut tiukata tunnussanaa, kun huomasit ensimmäisenä hiihtävät tunnustelijat jo kaukaa saman kylän miehiksi Kiuruvedeltä.
Jääkärijoukkueen miehet löysivät oman telttansa, jota ensimmäisen komppanian miehet olivat pitäneet lämpimänä. Kaikki olisivat heti olleet valmiit kellahtamaan havuille, mutta juuri silloin jostakin pilven alta ilmestyi yksinäinen punatähtikone, joka alkoi kierrellä leirin yllä. Pian tämä suomalaisten Rotaksi kutsuma Polykarpov syöksyi leirin kimppuun alkaen tulittaa sitä molemmilla konekivääreillään. Tuleen vastattiin jalkaväen aseilla samoin kuin suolla aikaisemmin. Niitä tehokkaammin toimi kuitenkin leirin suojaksi asemaan laitettu ilmatorjuntakonekivääri. Sitä käytteli pelkäämättä muuan it-joukkueen kersantti.  Tuurin kertoja sanoo hänen käyneen todellista kaksintaistelua venäläislentäjän kanssa.
Taistelu päättyi ratkaisemattomaan. Kone kaartoi lopulta itään ja kersantti astui ehjänä alas konekiväärinsä pukilta. Inhottavasti räksyttävä konekivääri esti lentäjää huomaamasta, että hän hyökkäili vain suuren leirin laita-aluetta vastaan. Suuren majoitusalueen keskus ja Majewskin komentopaikka jäivät häneltä huomaamatta. Yhtään miestä ei konekivääritulituksessa kaatunut. Pari miestä kuitenkin haavoittui ja kaksi hevosta niin pahoin, että ne piti lopettaa.
Voldjärven leiri sijaitsi metsän suojassa, mutta kumma kyllä, aukeilla suoalueillakaan ei kaatunut kuin kolme suomalaista. Siellä ei auttanut muu, kuin kaivautua lumeen ja syöksyä sitten taas hyökkäysaaltojen välissä kappaleen matkaa eteenpäin. Suon takana odottavat puut olivat silloin tuntuneet rakkailta. Niitä teki mieli halata jokaista, kun suojaan pääsi: Metsä suomalaista suojelee ja on aina suojellut. Kerrottiin, että majuri Murolekin oli kiertänyt petäjää hakiessaan suojaa viholliskoneen tulitukselta.
Kaasukranaatteja vastaan puustokaan ei olisi tuonut turvaa. Sopimukset kyllä kielsivät niiden käytön, mutta mistä sitä tiesi. Rajapataljoonan sotapäiväkirjaan on joka tapauksessa merkitty: Ryssän hiihtopataljoonan ja meidän latujen risteyskohdan maastossa koneet suorittivat kaasutusta lentokoneesta. Marssirivistö hajaantui niin pahoin, että osasto hajosi.  Majewskin taistelukertomukseen vihollisen kaasun käyttö on merkitty kysymysmerkillä. Tuurin kirjaamat kertomukset hangessa sihisevistä ammuksista, viittaavatkin siihen, että kysymyksessä olisivat olleet fosforikranaatit tulipalojen sytyttämistä varten.
Rajajääkäripataljoonan toinen komppania käytti radalta Voldjärvelle hiihtämiseen 6-8 tuntia. Sotapäiväkirjaan merkittiin: Kompp. saapui Voltjärven majapaikkaan klo. 13-15. välisenä aikana. Tällä matkalla oli vih. ilmatoiminta vilkasta, kompp. majapaikassa kuoli 2:si hevosta vih. ilmatoiminnan johdosta.  
Uupuneita miehiä hiihteli leiripaikalle pitkin päivää, viimeiset vasta illan pimettyä. Koko joukon jälkipäässä ahkeroivat piuhojaan purkavat viestimiehet ja latuja miinoittavat pioneerit. Taas paleltuivat monet sormet. Leirissä miehet kaatuivat heti telttoihinsa nukkumaan. Väsymys oli niin suuri, että esimerkiksi  Perttulin miehet eivät jaksaneet lähteä teltastaan parempaan suojaan, vaikka kuulivat lentokoneen taas palanneen leiriä tulittamaan.
Unet olivat tarpeen, sillä liikkeelle lähtö oli määrätty tapahtuvaksi aamuyöllä kello kaksi. Oli yritettävä ilman viholliskoneita mahdollisimman kauaksi jo pimeän aikaan. Sitä paitsi vangeilta oli saatu tietää, että 650 miehen vahvuinen vihollisosasto hiihtelisi ehkä vielä jossakin etupuolella. Laiston pataljoona pantiin nyt kärkeen.  Murolen toisen komppanian sotapäiväkirjaan onkin merkitty liikkeellelähdön ajaksi vasta kello  kolme. Silloin lähti kompp. jatkamaan paluu matkaansa. Kolmannella maj. paikalla ruokailutauko klo 9-14. Minkä jälkeen marssi jatkui. Paluumarssijärjestys: jääk.joukk. Perttuli, 2:nen kompp. 3:s komp,. Erik.kompp., 1:nen kompp.
Osoittautui viisaaksi liikkua erämaassa pimeässä ja pysyä keskipäivä paikallaan metsän suojassa. Viholliskoneet eivät löytäneet osasto Majewskia koko päivänä. Niiden kuultiin kyllä kiertelevän kairassa ja tulittavan Voldjärven tyhjää leirialuetta. Mutta suomalaisia ne eivät tavanneet, vaikka olisi luullut tuhannen miehen ja parinsadan hevosen jättämän uran niille selvästi näkyvän.
Vihollisen hiihtojoukkojen ylläkön varalta liikkuivat omat partiot pääjoukon sivuilla ja edessä. Arveltiin kyllä ettei vihollinen uskaltaisi 650 miehelläkään hyökätä kahta pataljoonaa vastaan. Laiston etupartio löysi silti ladulta komppanianvahvuisen osaston asemat, joita siellä ei tullessa ollut. Asemat olivat kuitenkin tyhjät. Venäläiset olivat kyllästyneet odottamaan tai lähteneet ylivoiman alta pois.
Osaston lähtiessä aamuyöllä liikkeelle oli Majewskikin noussut  suksille Laiston miesten joukkoon. Kerrottiin, että joku oli kohta hiihtänyt hänen päälleen. Majuri oli kaatunut, kyllästynyt hiihtämiseen ja noussut kirkkorekensä kyytiin.
Ruokailutauon jälkeen ei Majewski enää noussut suksilleen. Miestenkin lähtö oli vaikeata. Jäsenet olivat pahoin kangistuneet ilman nuotioita palellessa. Väsymyskin alkoi painaa. Hiihto muuttui paarustamiseksi, käveltiin sukset jalassa. Joukkuejohtajat määräsivät ryhmänjohtajat tarkoin vahtimaan, ettei kukaan jäisi pimenevään metsään.
Ruokailupaikalta omille linjoille, Pokonvaaraan, oli 50 kilometriä. Osasto Majewskin miehiltä meni siihen yli puoli vuorokautta, kirkkaasti kellon ympäri. Väsyneitten miesten eteneminen oli hidasta. Koko ajan saatiin pelätä vereksin voimin tulevia takaa-ajajia.  Pioneerit pyrkivät vaikeuttamaan niiden työtä. Jo Voldjärvelle oli jätetty pystyyn pari telttaa kamiinat täynnä trotyyliä. Ei tarvinnut kuin oven lievettä nostaa ...  Miinoja oli kätketty uralle sopiviin paikkoihin: mäkien alle, missä vauhtia oli vaikea pysäyttää, vaikka ansalangan huomaisikin. Panostuksia oli sekä hevosuralla että sitä reunustavilla laduilla. Langat oli viritetty siten, että etumiehen hiihtäessä viiksilankaan, laukesi sarja miinoja takana tulevan hiihtojonon kohdalla.
Tuosta yöstä muodostui useimmille koko retken kovin taistelu. Sotapäiväkirjoissa sitä ei kuvata. Esimerkiksi Ryynäsen komppanian vihkosta puuttuvat kaikki merkinnät 21. päivän iltapäivän ja 22. päivän varhaisaamun väliltä. Antti Tuuri on kuitenkin kirjaansa erinomaisesti tallentanut miesten kertomuksia tuosta pitkästä taistelujen tiestä. Vastassa ei nyt ollut vihollisen tappavia laukauksia. Niiden sijasta miehet koittivat torjua väsymyksen viekkauksia. Ne olisivat talvisessa erämaassa kuolettavia nekin. Ei auttanut jäädä kuuntelemaan päässä soivia ihania lauluja. Ei kannattanut  katsella silmissä leijuvia värikkäitä tropiikin perhosia. Oli vain lykittävä suksia kotiin päin, siirrettävä sompia toisen eteen.
Yksiköt menivät sekaisin jo iltayöstä. Miehiä jäi jälkeen, pysähtyi lepäämään ja toiset yksiköt laahustivat ohi; miehiä seisoi ladun varressa sauvoihinsa nojaten tai istui puun rungolla pää painuksissa. Niitä tönittiin eteenpäin.
Yöllä alkoivat jotkut miehet jo väsyä niin, että kaatuilivat suksiensa päälle ja jäivät voimattomina makaamaan. Niitä nosteltiin kainaloista pystyyn ja autettiin eteenpäin; ketään ei jätetty. Monet miehet pyysivät, että heidän annettaisiin kuola, koska he eivät enää jaksaneet hiihtää, toiset taas pyysivät, ettemme jättäisi heitä venäläisten käsiin.
Kuolemanväsyneiden miesten ajaminen eteenpäin oli lopulta pakko tehdä potkimalla ja lyömällä, koska muuten ne olisivat antaneet unen ja unohduksen tulla ja peittää kaiken. Toisen komppanian päällikkö  [Ryynänen] kertoi myöhemmin, kun asiasta tuli puhe, ettei koskaan ollut ihmistä sillä tavalla joutunut hakkaamaan kuin omia miehiään Muurmannin radalta palatessa.
Tuota yötä Osmokin varmaan tarkoitti, kun mainitsi joutuneensa potkimaan Erkki Setälän ylös hangesta. Setälä oli radalla asti käyneen kolmannen komppanian päällikkö. Hänen paikkansa olisi ollut vasta Osmon toisen komppanian jälkeen, mutta yksiköthän olivat menneet jo iltayöstä sekaisin. Nyt länteen raahusti vain sekava jono kuolemanväsyneitä suomalaisia sotilaita.
Toisen komppanian päiväkirjan pitäjä on varmaankin raapustanut merkintänsä vasta herättyään Pokonvaarassa, muuten hän ei olisi jaksanut iloita sotaretken menestyksestä:
22.1.42.klo 4,30 Saapui kompp. ensimmäiselle maj.paikalle n. 2 km. Pokonvaarasta (Krasnoje Korkasta) itään, johon kompp. asettui lepäämään. Varmistus asetettiin. Tst.osaston tehtävä onnistui erikoisen hyvin ja viholliselle täysin yllätyksenä. Komppaniamme ei tavannut yhtään vih.miestä koko retken aikana. Tappioita ei paria kolmea lievää paleltumistapausta huomioon ottamatta tullut.
Ensimmäiset perille Pokonvaaraan päässeet olivat Laiston miehiä. Niitä makasi rinteessä ladun molemmin puolin, jotkut yrittivät ryömimällä ja konttaamalla, suksensa jättäneinä ylös vaaralle, mutta moni makasi sukset jalassa aivan liikkumattomana niillä sijoillaan, joihin oli rinteessä uupunut. Täällä oli jo miehiä ahkioiden kanssa kokoamassa uupuneita telttoihin, joita oli pystytetty metsän sekaan.
Moni mies ladun varressa itki ja pyyteli, ettemme jättäisi heitä venäläisten käsiin; ne olivat niin sekaisin, etteivät ymmärtäneet olevansa jo omilla linjoilla. Yritettiin ensin patistaa miehiä eteenpäin, mutta ymmärsimme pian, että näille miehille ei kannattanut puhua järkisanoja, ne itkivät surkeuttaan sadan metrin päässä teltoilta.
Pokonvaaralle omin voimin jaksaneet rajapataljoonan miehet pyrkivät sisälle ensimmäisten telttojen lämpimään, mutta niissä oli täyttä. Laiston miehiä makasi joissakin teltoissa jo kolmessa neljässä kerroksessa. Kun vajaasti täyttyneitä telttoja alkoi löytyä, kävivät miehet sen enempiä kyselemättä nukkumaan. Useimmat aivan vääriin telttoihin, joista joutuivat sitten seuraavana päinä siirtymään.
Vuorokauden kuluttua piti lähteä eteenpäin Särkijärven leiripaikoille. Rajajääkäripataljoonan oli määrä myöhemmin jatkaa sieltä hiihtomarssiaan Rukajärvelle. Toinen komppania määrättiin kuitenkin toistaiseksi jäämään Jolmajärven ja Linjärven väliselle kannakselle etuvartiokomppaniaksi. Komppania miehitti 3 etuvartiotaan aamulla 23. päivä tammikuuta. Varsinainen Mai Guban retki oli nyt ohi. Rukajärvelle tämä Ryynäsen komppania pääsi vasta helmikuun viidennen päivän iltana. Se oli Runebergin päivä.

Santsia jääkärijoukkueelle
Rajajääkäripataljoona 6:n miehet saivat viikon verran levätä Särkijärven leirissään. Majuri Murole lähti Tiiksan kenttäsairaalaan hoidattamaan jotakin vaivaa, jonka oli rataretkellä saanut. Pataljoonan vs. komentajaksi määrättiin siksi aikaa kapteeni, jonka nimeä en viitsi tässä sanoa. Tuurin kertoja jättää nimen mainitsematta varmaankin sen takia, että ko mies oli kirjan tekoaikaan äskettäin kuollut. Sotapäiväkirjoista jokainen voi kuitenkin lukea, että mies oli Einari Kakko.
Perttuli sai käskyn ilmoittautua Kakolle tammikuun viimeisenä päivänä kello 9. Kakko oli muutaman kerran Murolen kanssa kierrellyt pataljoonan majoitusalueelle ja huomattu tarkaksi sotilaaksi. Sillä oli ollut huomautettavaa sellaisistakin asioista, joiden ohi Murole oli kävellyt.
Tuurin kirjassa kuvataan miesten kertomana, miten Perttulia oli pataljoonan komentajan teltalla kohdeltu. Kakko selosti ensin Perttulille tarkkaan seikkoja, jotka tämä radalla itse käyneenä hyvin tiesi, ja jotka ilmenivät hänen jo antamastaan partiokertomuksesta.  Kun Perttuli rohkeni varovasti huomauttaa asioiden olevan hänelle jo tuttuja, kapteeni  kihahti: oliko luutnantilta kysytty jotakin. Sitten kapteeni antoi käskyn, jonka mukaan Perttulin oli joukkueineen  lähdettävä partiomatkalle Mai Gubaan selvittämään, pitivätkö tiedot tuhotöistä paikkansa. Lähtö olisi kello 12. Siis kolmen tunnin kuluttua.
Kapteeni oli käskenyt toistaa käskyn. Siihen luutnantti ei ollut ruvennut, oli sanonut pitävänsä käskyä järjettömänä: miehet olivat vielä väsyneitä edellisestä radalla käynnistä, rikkoutuneita varusteita ei ollut vielä päästy vaihtamaan ehjiin, ja pioneerit olivat miinoittaneet paluumatkalla reittiä eikä hän tiennyt, mihin miinat oli asennettu. Luutnantti sanoi, ettei hänellä ollut mitään halua hiihdättää miehiään omiin miinoihin.
Sitten korotettiin ääntä puolin ja toisin siitä oliko varusteita pilattu tahallisella huolimattomuudella. Kapteeni kertoi uhkailevaan sävyyn jo lähettäneen yhden sormeen ampuneen miehen Rukajärvelle sotaoikeuteen toimitettavaksi. Tämän luutnantti torjui helposti: ei ollut kuullut tapauksesta, eikä mies ollut hänen joukkueestaan.
Kakko käski nyt adjutanttiansa toimittamaan Perttulille tiedot miinoituksista. Tämä sanoi nähneensä, että miinoja piilotettiin tulomatkalla ladulle ja ladun vieriin, eikä niistä kaikista varmasti ollut merkintöjä pioneerien kartoissa.
-Pelkääkö luutnantti, kapteeni rupesi huutamaan.
- Siitä ei ole kysymys, luutnantti sanoi.
- Mistä sitten on kysymys?
- Siitä että minä en ole hullu, luutnantti sanoi.
- Olenko minä hullu, komentajan sijainen huusi.
- Toinen meistä on, sanoi luutnantti.

Kapteeni huusi, että sotaväen rikoslaissa on selvät pykälät käskyn täyttämättä jättämisestä, ja komensi luutnantin teltasta ulos.

Tuurin kirjasta saa sellaisen kuvan, että partion lähettäminen oli Kakon idea. Pataljoonan sotapäiväkirjamerkinnän mukaan  hän oli kuitenkin saanut divisioonan esikunnasta käskyn laittaa partio liikkeelle.

Perttuli palasi omalle teltalleen, käski miehensä ulos ja antoi käskyn. Liikkeelle lähdettäisiin kevyellä sissivarustuksella, mukana patruunoita ja 10 kiloa trotyyliä sekä kuuden päivän sissimuona. Alkumatkalle, eli ensimmäiselle majoituspaikalle Pokonvaarasta itään tulisi hevonen, jonka rekeen saatiin yksi teltta. Hevosen oli määrä palatessaan tuoda uran varteen jääneitä tavaroita. Alkumatkalle tuli mukaan myös pioneeri, jonka tehtävänä oli näyttää ja tarvittaessa purkaa miinoitukset.  Perttuli toivotti miehen tervetulleeksi ja lupasi, että tämä saa hiihtää koko matkan etummaisena tunnustelijana.

Hevosmiehet, hevosia olikin tullut kaksi,  ja pioneeri lähtivät Mai Guban retken ensimmäiseltä leiripaikalta paluumatkalle. Näki, etteivät he mielellään lähteneen yksinään pimenevään metsään. Perttuli oli heitä vielä sopivasti pelotellut venäläisillä vanginsieppauspartioilla.

Hevosten mentyä luutnantti otti joukkonsa kokoon. Yllättäen hän määräsikin suuntaryhmän lähtemään pois valmiilta uralta, umpihankeen suoraan pohjoiseen.  Siellä piti olla sopivia mäntykankaita teltan pystyttämiselle.  Seitsemän maissa illalla joukko pystytti telttansa jonnekin sinne.

Seuraavana päivänä jatkettiin samalla suunnalla, eikä johtaja selittänyt mitään, vaikka suuntamiehet vähän väliä häntä ihmetellen vilkuilivat. Kyllähän he tiesivät, missä suunnassa Muurmannin rata oli. Iltapäivällä suunta muutettiinkin koilliseen. Illansuussa tultiin tiukkaan kuusikkoon ja luutnantti sanoi, että aletaan olla perillä. Pantiin teltta pystyyn.

Oli täysi kuu, ja luutnantti sanoi lähtevänsä vielä tutkimaan ympäristöä. Hän otti mukaansa neljä miestä. Aseet pantiin selkään, mutta reput jätettiin teltalle. Ei siis oltu lähdössä pitkälle. Kohta tultiinkin pienelle peltoaukiolle, jonka keskellä häämötti muutama rakennus. Aukio kierrettiin ja nähtiin, ettei rakennuksille vienyt minkäänlaisia jälkiä.

Nyt Perttuli kertoi miehille, että hän oli edellisenä syksynä käynyt paikalla ollessaan kaukopartion mukana. Silloin oli lämmitetty joen rannalla metsän reunassa oleva sauna. Nytkin mentiin saunalle. Se tutkittiin taskulampun valossa tarkoin, ettei ollut ansoitettu. Seinustalta löydettiin kaukopartiomiesten syksyllä pilkkomat puut ja pantiin sauna lämpimään.

Perttulin partio oleili sitten pari päivää salaisessa piilopaikassaan. Päivät makailtiin teltassa ja öisin kylvettiin. Vartiot toki pidettiin, vaikka mitään vihollisen liikettä ei havaittukaan. Lentokoneiden äänetkin kuuluivat jostakin kaukaa.

Kylpemisen lomassa miehet yrittivät kysellä, mikä lopultakin oli matkan tarkoitus. Luutnantti, joka oli ollut vanhalta uralta lähdettyä koko ajan hyvällä tuulella, löi leikiksi ja sanoi, ettei ihminen koskaan tiedä matkansa määrää. Joku tiukkasi sitten suoraan, mennäänkö sinne Muurmannin radalle, kuten aluksi oli ilmoitettu. Tuloksena oli vastakysymys: tekeekö kovasti mieli? Nauruksihan se meni.
Kolmantena päivänä ruokailun jälkeen Perttuli otti kaksi ryhmää mukaansa ja lähti vihdoin kohti itää. Teltoille jääville hän antoi käskyn lämmittää sauna illaksi. Varajohtaja sai käskyn viedä miehet omille linjoille, jos  mies ryhmineen ei palaisi seuraavaan päivään mennessä. Samoin olisi tehtävä, jos heidän kulkusuunnastaan alkaisi kuulua taistelun ääniä. Silloin pataljoonan komentajalle voisi kertoa, että olisi jouduttu taisteluun lähellä Muurmannin rataa.
Taisteluun joutuminen olikin lähellä, sillä idän suunnasta löytyi vihollisen varmistuslatu. Perttuli miehineen jäi sen äärelle asemiin. Kun mitään ei kuulunut, innostui luutnantti ottamaan taistelijoistaan valokuvia otsikolla Venäläisiä vaanimassa Vienan korvessa. Kesken touhun hän huomasi kuvattavansa silmistä, että ladulla oli jotain tapahtumassa. Ehti juuri ja juuri laskeutua lumikuoppaansa, kun ohi alkoi sujutella pitkä jono venäläisiä. Niitä laskettiin olleen 65 miestä. Eivät kuitenkaan huomanneet suomalaisia.
Varovasti palattiin sitten hämärtyvässä illassa teltalle ja päästiin taas lämpimään saunaan.
Seuraavakin päivä maattiin teltassa, mutta illalla ei enää saunojia löytynyt. Aamulla käskettiin valmistautua lähtöön. Miehet kyllä viisastelivat, että jäädään tänne kesään asti. Eihän yöllisen pyryn jälkeen kukaan joukkoa löytäisi. Poltettavaa keloa riitti. Metsä antaisi riistaa ja joki kalaa.
Liikkeelle kohti Pokonvaaraa kuitenkin lähdettiin. Alussa seurattiin vanhaa latupohjaa, joka juuri ja juuri kumotti uuden hangen alta. Pian kuitenkin suunnattiin umpihankeen suoraan kohti lounasta. Ihmeteltiin, kun viholliskoneet lensivät aamusta alkaen Segetsasta kohti länttä, kääntyivät jossakin ja palasivat kohta uudelleen samalle reitille. Myöhemmin saatiin tietää, että ne kävivät kurittamassa toisen komppanian miehiä, kun nämä olivat lopettelemassa Mai Guban retkeään ja hiihtämässä Särkijärveltä "kotiin" Rukajärvelle.
Jääkärijoukkue yöpyi vielä kerran ennen Pokonvaaraa. Seuraavana päivänä jatkettiin heti Pokonvaarasta Särkijärvelle. Siellä Perttuli sai tietää pataljoonan lähtenee pari päivää aikaisemmin kohti Rukajärveä samalla tuli käsky palata välittömästi pataljoonan yhteyteen.  Perttuli ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Väliä hiihdettiin kaksi päivää.
Rukajärvellä rajajääkäripataljoona 6  oli ottanut haltuun entisen lohkonsa. Esikuntakomppanian miehet kertoivat Perttulille heti, että Murole oli palannut sairaalasta komentajaksi. Tämä oli varmasti luutnantille mieluinen tieto, kun hän asteli komentopaikalle tekemään ilmoitusta partioretkestään. Ei ole tiedossa, minkälaisia keskusteluja miehet kävivät, mutta lopputulos oli, että Perttulin suullinen raportti riitti. Matti Murole ei vaatinut kirjallista partiokertomusta. Niinpä tieto jääkärijoukkueen saunaretkestä Vienan saloille on säilynyt vain mukana olleiden kertomana. Pataljoonan sotapäiväkirjasta ei löydy merkintää edes partion paluusta.

Keitä on sivustolla?

Sivustolla on 10 vierasta 

Tämän sivuston mainostulot käytetään hyväntekeväisyyteen. Parhaillaan keräämme rahaa Rotareiden Polio-kamppanjaan.